Jouko Huttunen on isä, isyystutkija ja kasvatustieteiden tohtori. Hänellä on kokemusta isäksi tulosta niin 23- kuin 54-vuotiaanakin.
Lapsuudessani äiti luki meille lapsille usein, mutta en muista, että isällä olisi ollut sellaiseen aikaa tai haluakaan. Pekka Töpöhäntä-kirjojen lukemista olisin kuunnellut vaikka kuinka paljon. Kun äiti alkoi väsyä niiden lukemiseen, sain hyvän syyn opetella itse lukemaan. Samastuin täydellisesti Pekkaan ja tunnistin myös luokaltani ilmiselvät Monni, Pilli ja Pulla. Nostalgisimmat muistoni liittyvät talvi-iltoihin, jolloin äiti kutoi sukkaa tai villapaitaa ja kertoi meille lapsille jännittäviä satuja ulkomuististaan ilman kirjaa.
Itse luin lapsuudessani todella paljon. Lapsuuteni ajoittui 1950- ja 60-luvuille, jolloin ei ollut esimerkiksi televisiota, tietokoneita tai kännyköitä. Syrjäseudulla asuminen sulki pois monia ajanviettomahdollisuuksia, joita kaupungin lähellä asuvilla lapsilla oli. Onneksi oli maalaiskansakoulun kirjasto, jonka valikoiman luin lähes kokonaan. Myöhemmin opiskelu ja työ yliopistolla tavallaan vieroittivat minua romaanien lukemisesta, sillä tieteelliset ja tietokirjat valtasivat myös vapaa-aikani. Nykyisin luen hyvin valikoivasti ja harkiten vain hyviä kirjoja.
Isäksi tultuani pidin lapselle lukemista itsestään selvänä. Kun tulin ensimmäistä kertaa isäksi, olin 23-vuotias, ja touhusin isänä aika lailla ”selkäydinjatkeella”. Esimerkiksi iltasadun lukemisessa ajattelin myös itseäni: mikä lastenkirja minua kiinnostaa ja onko nyt sellainen fiilis, että voisin lukea. Itse asiassa minulla oli usein vähintään yhtä hauskaa kuin lapsilla, sillä sopiva teksti on aina houkuttanut minua teatraaliseen lukemiseen. Saatoin ylinäytellä kirjan kohtauksia tai syöttää välillä pajunköyttä, jonka lapset kyllä hoksasivat ja saivat siitä villiintymiskohtauksia. Vanhemmalla iällä olen ehkä tullut asiallisemmaksi lukijaksi, mene ja tiedä. Ainakin tiedän enemmän lukemisen vaikutuksista lapsen kehitykseen. Silti pidän iloa ja mielenkiintoa edelleen kaikkein tärkeimpinä asioina lapsille luettaessa.
“Itse asiassa minulla oli usein vähintään yhtä hauskaa kuin lapsilla, sillä sopiva teksti on aina houkuttanut minua teatraaliseen lukemiseen.”
Lapsuuskotini vaatimattomissa oloissa kirjat olivat etupäässä lainakirjoja. Niinpä niitä luettiinkin huolella ja ahkerasti. Omassa perheessäni kirjoja on myös paljon ostettu, jolloin saattaa käydä myös niin, että tietyn kirjan lukeminen jää hamaan tulevaisuuteen, koska sehän odottaa siellä hyllyssä. Perhe-elämä on tullut kiireisemmäksi ja otollinen aika lukemiselle on mielestäni kaventunut. Harvassa perheessä taidetaan enää viettää esimerkiksi iltapuhdetta tai hämärän hyssyä – tai että ylipäätään kaikki ovat yhtä aikaa kotona. Onneksi kirjaa voi lukea yksikseen missä ja milloin vaan, sitten kun on oppinut lukemaan, mutta siihen tarvitaan motivaatiota. Ja se syntyy suurelta osin jo ennen lukemaan oppimista.
Mielestäni lapselle lukemisesta voi kehittää tradition tai tavan, jota voi käyttää apuna siirtymätilanteissa. Kirjan lukemisesta voi tulla lapselle haluttu ja turvallisuutta tuova siirtymäriitti tilanteesta, mielialasta tai olotilasta toiseen. Monelle taaperoikäiselle ja isommallekin siirtyminen ”moodista” toiseen voi olla haasteellista (esimerkiksi leikin keskeyttäminen päivällisen tai nukkumaan menon takia). Iltasatuahan käytetään usein juuri tähän tarkoitukseen. Lukuhetken kautta siirrytään päivän puuhista nukkumaanmenopuuhiin. Kirjan lukeminen avaa lapselle toisen todellisuuden, vaihtoehdon, johon lapsi helposti solahtaa vilkkaan mielikuvituksensa ansiosta. Ylikierroksillakin käyvä lapsi rauhoittuu usein kuin taikaiskusta, jos lukija ja kirja tarjoavat hänelle houkuttelevan vaihtoehdon. Itse olen käyttänyt tätä keinoa myös lääkärin odotushuoneessa, matkoilla tai kun aika on käynyt pitkäksi jotain odotellessa. Se on myös loistava tapa päästä ”kaikki taas yhdessä” – olotilaan esimerkiksi sen jälkeen kun joku lapsi on ollut poissa tai vaikkapa vain huonolla tuulella. Muistan että yleensä kun aloin lukea jotain kirjaa perheen nuorimmalle olohuoneen sohvalla, niin pikkuhiljaa siihen viereen hivuttautuivat myös isommat lapset – mukamas vain sen tarinan vuoksi.
“Kirjan lukemisesta voi tulla lapselle haluttu ja turvallisuutta tuova siirtymäriitti tilanteesta, mielialasta tai olotilasta toiseen.”
Minulle kaikkein mukavinta lapsille lukemisessa ovat olleet ilo ja hauskuus, mikä on syntynyt tilanteen vuorovaikutteisuudesta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta. Itselleni ei ole ollut luontaista lukea posmottaa monotonisella äänellä hiirenhiljaa istuville lapsille, vaikka tästä tyylistä on jopa hyötyä iltasadun kohdalla. Sen sijaan lukuhetkistäni tuli usein jonkinlainen vuorovaikutusleikki, jossa lapset keskeyttivät minut, koska luin ehkä väärin tai keksin juoneen omiani. Heistä oli taasen hauskaa vahtia lukemistani, että missä kohtaa siihen pitää puuttua.
Tykkään lukea kaikenlaisia kirjoja lapsille, toki lapsen iästä riippuen. Kun lapsi alkaa ymmärtää kuulemaansa, on aloitettava helppotajuisista ja lyhytvirkkeisistä kirjoista kuten esim. Tammen kultaiset kirjat ja Miina ja Manu –kirjat. Niitäkin voi olla hauska lukea. Tietysti lukijana saa itselleen enemmän kun siirrytään pitempijuonisiin lastenkirjoihin. Minusta on ollut itselleni sivistävää lukea lapsille esimerkiksi Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu- ja Eemeli-kirjoja, puhumattakaan hänen syvällisemmistä kirjoistaan kuten Mio, poikani Mio ja Veljeni Leijonamieli, joita voi (ja ehkä pitääkin) lukea vähän vanhemmille lapsille. Tietenkin jokaisen suomalaisen pitäisi lukea edes yksi Muumikirja. Pidän myös lähes kaikista nykyisistä lastenkirjoista: Ella-kirjat, Onneli ja Anneli, Heinähattu ja Vilttitossu, Koiramäki ja Hakkarainen jne. Voi olla, että näistä esimerkeistä paljastuu myös se, että kuulijat ovat olleet enimmäkseen tyttöjä, ja lukutuokiot isä-tytär-tilanteita. Minulle se on sopinut hyvin.
Teksti on osa “Isät lukijoina” -juttusarjaa, jossa esittelemme Miesten viikolla 2018 erilaisia miehiä ja isejä lukijoina.
