Elisa Auvisen ohjaamassa Tarinan tila, mielen tila -työpajassa pohdittiin sitä, kuinka tarinoiden maailmassa voidaan hypätä tunteiden kyytiin ja ottaa ne voimavaraksi. Elisa on itse kirjallisuusterapiaohjaaja, lastentarhanopettaja, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja pohtinut paljon lukemisen merkitystä lapselle. Toivotamme kaikille hyvää Joulua näiden Elisan ajatusten myötä:
Mielestäni yksi lukuhetkien suurimmista voimavaroista on intiimiys: lämmin, luontainen läheisyys. Sellainen syntyy herkästi silloinkin, kun lapsi ja aikuinen yhdessä seilaavat kirjan ääreen. Usein lapsi voi haluta syliin kuuntelemaan satua. On kuitenkin myös hetkiä, jolloin hän ehkä murisee sohvan alla ja ilmoittaa, että olet maailman inhottavin olento, tyhmä aikuinen.
Juuri kirjan läsnäolo voi tukea yhteyden rakentumista sellaisissakin tilanteissa, joissa aikuinen ei tiedä, miten pysyä vastaanottavaisena lapsen tunteille. Tarina kun kutsuu lukijansa kohtaamaan, jakamaan ja olemaan läsnä.
Aikuisina meidän voi olla joskus vaikea nähdä niitä kaikkia hassuja, kummallisia, riemastuttavia tai pelottavia asioita, joita yhdenkin sadun kansien väliin mahtuu. Saman ilmiön voi löytää muualtakin: siinä missä aikuisten maailmassa päiväkotiin on usein kiire, voisivat lapset syödä matkalla loputtomasti lumihiutaleita. Samat ihmeet ovat lapselle läsnä kirjoissa, ja nuo asiat hän haluaa aikuiselle näyttää: “Katso tätä samaa hurjaa juttua, jonka minä löysin!”
Mentalisaatio ja sadutus
Paitsi että jaetusta huomiosta hyötyy lapsen ja aikuisen suhde, on se tärkeä lapsen tasapainoiselle kehitykselle. Kun sallit itsesi heittäytyä lapsen mielen kyytiin – antautua ihmettelemään hänen havaintojaan, hänen kanssaan – hänestä tuntuu, että todella näet hänet. Tätä sanotaan mentalisaatioksi: lapsi kokee, että aikuinen kannattelee hänen mieltään omassaan.
Lukuhetkissä mentalisaatiotaidot kehittyvät puolin ja toisin muutenkin. Esimerkiksi satuhahmojen tunteiden pohtiminen kehittää lapsen kykyä sekä oman että toisen mielen hyväksymiseen ja ymmärtämiseen. Aikuisella ei tarvitse eikä voikaan olla vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Voi aivan hyvin olla rehellinen ja sanoa, että minä en tiedä. Erityisesti tilaa kannattaakin antaa lapsen huomioille ja pyytää häntä kertomaan niistä lisää: “Niin, miksiköhän se itkee tuossa kuvassa?”
Voi myös pyytää, että lapsi itse kertoisi sadun. Tätä sanotaan saduttamiseksi. Aikuisen tehtävä on kirjoittaa tarina tarkasti ylös ja tarjota lapselle tilaisuus muokata sitä, kun se on valmis. Mentalisaation kannalta tilanne, jossa aikuinen lukee ääneen lapsen itse keksimää satua, on jymypotti. Siinä lapsen kokemus voi olla, että kaikki hänessä on ja saa olla olemassa, ja se vieläpä riemastuttaa hänen ympärillään olevia ihmisiä. “Hurraa, minun mieleni tarina on mahtava!”
Monta mielen tarinaa
Muun muassa näitä asioita tutkimme marraskuussa Tarinan tila, mielen tila -työpajassa. Omakin tunnelmamme oli varsin intiimi, sillä saimme istuksia tunnelmallisessa Jyväskylän yliopiston Puutarhurin talossa Tartu tarinaan -hankkeen tarjoamaa teetä hörppien ja jutella lapsista, saduista ja itsestämme.
Noiden parin työpajapäivän aikana kulkeuduimme kuuntelemaan myös omia lapsuudenkokemuksiamme. Ne ovatkin tärkeä osa yhteyttä, jota lapsen kanssa koemme. Harvoinpa saavumme lukuhetkiin “hiljaisin mielin”, vaan meillä on esimerkiksi erilaisia arvoja, pieniäkin pelkoja ja usein myös suremattomia suruja. Oman mielemme tarina voi ja saa olla erilainen kuin lapsen mielen tarina.
Jotta kuitenkin voisimme todella olla vastaanottavaisia lapsen tunteille, meidän on oltava auki omalle tarinallemme. Sitäkin kykyä voi kehittää lukemalla, mutta ennen kaikkea nauramalla ja itkemällä.
Lukuhetkien läheisyys suojelee parhaimmillaan kaikkia niitä mieliä, jotka juuri sillä hetkellä ovat tunteineen läsnä toisilleen. Se voi toimia eräänlaisena satamana, johon kaikki laivat saavat saapua, tulivatpa tyvenestä tai myrskystä.